Noora Ruuth Tekti ja kuva: Marjo-Riina Alhainen
”Vaan kuitenki kaikitenki la’un hiihin laulajoille,
la’un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi,
laajemmille laulajoille, runsahimmille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.”
Näin päättyy Kalevala mutta hiihtäminen vain jatkuu.
Mikkelin Kalevalaiset järjesti luennon aiheesta Hiihto ja Kalevala Mikkelin kirjastossa 16.1.2023. Luentosali alkoi täyttyä pikkuhiljaa iloisesta puheensorinasta, kun vieraat nauttivat kahvipöydän antimista ennen luentoa. Paikalle oli tullut noin kolmenkymmentä kuulijaa.
Tila oli koristeltu vanhoilla puusuksilla ja kansallispukujen hameilla sekä villapaidoilla. Kirjaston henkilökunta oli tuonut paikalle mielenkiintoista kirjallisuutta aiheeseen liittyen. Salissa oli mukava tunnelma. Tietokirjailija Erkki Vettenniemi aloitti luennon – Kuinka Kalevala nosti suomalaiset suksille?
Hyppäsimme ajassa suoraan 1800-luvun Suomeen ja hiihtoharrastuksen juurille. Samoihin aikoihin Elias Lönnrot kokosi Kalevalaa. Toimiessaan lääkärinä Kajaanissa 1830-luvulla, Lönnrot lähetti kuulumisia kotiseuduille kirjeillä. Niistä selvisi, että Lönnrot liikkui paljon matkantekoon tarkoitetuilla suksilla kaupungin halki ja potilaiden luo. Se oli hänelle luonnollista eikä mitenkään tavatonta. Etelä-Suomessa ihmiset ihmettelivät ja oudoksuivat kaupungissa hiihtoa, taito oli jopa unohdettu.
Kun Lönnrot palasi Kajaanista, hän oli julkaissut jo uuden Kalevalan 1849. Arvokasta suullista perintöä oli tallennettu jälkipolville ja se loi pohjaa yhteiselle kalevalaiselle menneisyydelle ajassa, jossa kansallista identiteettiä haettiin.
Niinpä seuraavaksi oli sitten hiihdon vuoro. Lönnrot toi sen Helsinkiin. Hän jatkoi hiihtämistä kaupungissa, vaikka sitä pidettiin edelleen outona. Pian hänen tapaansa käyttää hiihtimiä kadehdittiin ja ihailtiin.
Tuolloin pinnalla oli suomenkielisen kulttuurin taistoa ja se vaikutti monipuolisesti aikakauden ilmapiiriin ja taiteeseen. Suksimiesten laulukin syntyi. Hiihtämisestä tuli muodikasta ja ikään kuin symboli suomalaisuudelle. Suksikauppa alkoi 1860-luvulla ja ensimmäiset hiihtokilpailut pidettiin jo 1870.
Ehkäpä Kalevala oli aikansa kuolematon mainosväline hiihdolle. Toisaalta se saattoi olla jopa pelastus hiihtoperinteen jatkumiselle ja taidon säilymiselle. Lönnrotin vaikutus oli kuitenkin ilmeinen niin Kalevalan kuin oman esimerkin kautta. Runonlaulamisen voitiin ajatella olevan kuin hiihtämistä.
Uusi harrastus kaupungissa tarkoitti, että kuntoa voitiin ylläpitää hiihtämällä tai hiihdellä huvin vuoksi. Niinpä hiihtoharrastusta kohtaan oli myös ennakkoluuloja. Maaseudulla ei kovin hyvin ymmärretty ja jopa halveksittiin hiihtämistä kunnon tai huvin vuoksi. Hiihtäminen kun oli maaseudulla tärkeä pakollinen osa arkea, selviytymistä ja elämää. Maaseudulla ei tarvinnut harrastaa erikseen kuntoliikuntaa, työ oli fyysistä ja piti kunnon hyvänä luonnostaan. Suksilla oli varmasti hyvin erilainen paikka riippuen siitä, puhutaanko kaupungista vai maaseudusta.
Lopuksi hyppäsimme kysymysten muodossa yhä kauemmas menneisyyteen. Olihan hiihtoa jo kauan ennen Kalevalaa? Niin oli. Tietysti täällä on hiihdetty jo kauan ennen 1800-lukua, metsästäen ja talvisin siirtyen paikasta toiseen. Hiihtovälineetkin ovat olleet tietysti erilaisia. Karvasuksia on ollut jo silloin (eli ei mikään uusi keksintö). Niin on tehty myös muualla pohjoismaissa, joten yksin suomalainen idea hiihto ei ole.
Loppuyhteenvetona tuumin, luento toi hiihtoharrastushistorian lisäksi ajateltavaa perinteiden siirtymisestä ja säilymisestä yleisesti. Mitä tärkeää menetämme helpomman elämän tai teknologisten laitteiden myötä? Toisaalta kaikki muuttuu kokoajan ja perinne voi säilyä vain tulemalla uudella tavalla osaksi elämää.
Tässä tapauksessa kuntoharrastukseksi muuttunut hiihto säilytti ainakin hiihtämisen taidon ja sitä myöten perinnettä. Mutta metsässä nykyaikasilla latusuksilla ei taida pärjätä muuta kuin hankikannoilla.
